Aasia Huangshan Kiina

Huangshan – mykistävän vuoren huipulla

Joitakin kokemuksia, jotka ovat niin kaukana aiemmin koetusta ja vaikeasti vertailtavissa, on joskus vaikea kuvailla sanoin. Se hetki, jolloin astuin tuntien kipuamisen jälkeen jalat täristen yhdelle Huangshanin eli Huang-vuoren huipuista, tuntui täydellisen käsittämättömältä. Sydän pamppaillen ja henkeä haukkoen tunsin itseni niin pieneksi, mutta niin onnekkaaksi. Eteen avautuvan loputtoman valkoisen pumpulimaisen pilvimeren välistä pilkottivat jylhät vuorten huiput ja jossain kaukana niiden pilvien alla sijaitsi maankamara. Tältäkö näyttää taivaankannella?

Ei mikään ihme, että tämä Luontoäidin mestariteos on yksi Kiinan tunnetuimpia vuoria ja monelle kiinalaiselle kovin pyhä ja tärkeä. Matkasimme ensin bussilla Shanghaista Tangkou-nimiseen kylään, josta menimme paikallisbussilla vuoren juurelle. Sijainnin kannalta se oli paras vaihtoehto, sillä junalla pääsee vain Tunxi-nimiseen kaupunkiin, jota hämäyksen vuoksi kutsutaan myös Huangshaniksi, vaikka se käytännössä sijaitsee melko kaukana vuoresta. Odotimme ensin muutaman päivän, sillä vesisateet olivat kovia ja näkyvyys huono. Onneksemme itse vuoripäiväksi sattui hyvin aurinkoinen ja keväinen päivä, vaikka elettiin tammikuun puoliväliä.

Vuorelle pääsee vaijerihisseillä, mutta me päätimme patikoida ylös asti. Jyrkkää porrasnousua kesti noin 2,5-3 tuntia, joten eväät ja hyvät vesivarannot tulivat tarpeeseen. Vuorikojuissa ne ovat kalliita. Huippuja kiertelimme parin tunnin verran, ja nekin vaativat jyrkkiä nousuja ja laskuja. Ulkomaalaisille turisteille tarjottiin vuorelle talvikuukausien aikana vapaa pääsy, muuten se olisi maksanut 20-30 euroa. Muita kävijöitä vuorella ei ollut monia, mikä on kiinalaisittain pieni ihme. Jonoja ei ollut missään, mutta kuulemma sesongin aikaan saa odottaa helposti useamman tunnin. Pähkinänkuoressa: kannattaa ehdottomasti tarkistaa tiedot sisäänpääsyistä, reiteistä ja aikatauluista tarkkaan ennakkoon, mieluiten useammasta lähteestä. Henkilökunta hostellissamme oli auttavaista, mutta heidän tiedot eivät täysin pitäneet paikkaansa.

Päivän uutteran tarpomisen jälkeen ajattelimme mennä vaijerihissillä alas kunnes hieman ennen viittä kuulimme muutamalta vartijalta, että viimeinen vaijerihissi oli jo mennyt. Kävely alas ei onnistunut mistä tahansa vaan joudumme pienen paniikin vallassa patikoimaan reilun tunnin reipasta tahtia sinne mistä olimme huipulle nousseet ja laskeutumaan alas samaa useamman tunnin reittiä. Jalkani olivat kuin sätkynukella, joten piti keskittää jokainen ajatus siihen ettei polvet pettäneet alta. Vuoriportaissa ei valoja saati kaiteita ollut. Aurinko ehti jo laskea ja pimeys oli vallitseva. Selvisimme kuitenkin alas asti ja laskimme, että patikoimme yhtä mittaa melkein 7 tuntia ja 25 kilometriä. Koskaan ei ole jalkani olleet yhtä makaronia ja lihasten palautumiseen menikin reilu viikko. Kyseiseen urheilusuoritukseen emme olisi toki missään nimessä ilman pakkoa lähteneet eikä samaa voi suositella kellekään. Hullun hommaa, että toisaalta se sopi tähän käsittämättömään vuoriseikkailuun. Vuoren huipuilla voi majoittua hotelleissa (jotka ovat tosin kalliita, mutta joissa auringonnousut ja -laskut on molemmat mahdollista molemmat), mutta meidän piti jo jatkaa heti aamusta matkaa. Mutta tulipahan tehtyä – kipua, hikeä ja kyyneliä, ja sydämessä pala maailman kauneimpia maisemia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *